Olen aina ennen pitänyt erilaisista perhejuhlista (oon vissiin siitä erikoinen ihminen :D). On ollut mukava nähdä sukulaisia ja tuttavia, jutella. Viimeinen tällainen juhla, jossa osasin kunnolla viihtyä, olivat omat ylioppilasjuhlani. Se oli ennen kuin aloin pelätä.
Mitä enemmän olen ruvennut jännittämään, sitä selvemmin huomaan muutoksen myös toisten käyttäytymisessä: ihmiset eivät juhlissa enää tule juttelemaan minulle samaan tapaan kuin aina ennen. Tai tulevat kyllä, mutta säännönmukaisesti aika nopeasti vetäytyvät hienovaraisesti pois luotani... Siirtyvät eteenpäin (usein itseasiassa varovasti pieni askel kerrallaan perääntyvät), lähtevät hakemaan lisää kahvia, ottavat jonkun toisen mukaan keskusteluun tms. Ihan niinkuin vaistoaisivat, että kannattaa lähteä hyvän sään aikana, kun vielä pystyn jotenkuten pitämään itseni ja jutunaiheeni koossa.
Ei varmaan tarvitse arvailla, kuinka pahalta tämä minusta tuntuu... Ja tietysti mitä enemmän huomaan muiden vaivaantuvan, sitä enemmän rupean itse tarkkailemaan itseäni. Oikein imen itseeni jokaisen pienenkin hylkäämisen eleen. Noidankehä on taas kerran valmis ja pyörii.
Sanotaan, että pitäisi oppia hyväksymään jännittämisensä: mutta miten ikimaailmassa, jos jännitys johtaa siihen, että tuleekin hylätyksi?
maanantai 15. kesäkuuta 2009
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Oltaisiinko vain?
Olin eilen illalla kaverin kanssa vähän viettämässä iltaa. Katsottiin leffoja, ja soiteltiin jotain biisejä yhdessä.
"Miksi sun täytyy koko ajan jutella? Miksi täytyy aina puhua? En jaksaisi enää tätä hirveää ponnistelua ja yritystä! En jaksaisi enää pakottaa naurua, väkisin vääntää kasvoja hymyyn. Kehitellä epätoivoisesti hyviä vastauksia, uusia jutunaiheita.
Miksei voida vaan istua tässä, yhdessä? Miksei voitaisi vaan olla?"
"Miksi sun täytyy koko ajan jutella? Miksi täytyy aina puhua? En jaksaisi enää tätä hirveää ponnistelua ja yritystä! En jaksaisi enää pakottaa naurua, väkisin vääntää kasvoja hymyyn. Kehitellä epätoivoisesti hyviä vastauksia, uusia jutunaiheita.
Miksei voida vaan istua tässä, yhdessä? Miksei voitaisi vaan olla?"
Erilainen vuosi
Tämä lukuvuosi oli erilainen, kuin mikään muu vuosi aikaisemmin. Ensimmäinen vuosi yksin.
Kuuntelin eilen illalla pitkästä aikaa levyä, jota kuuntelin paljon viime syksynä... Ja samassa mieleeni palautui se sama viiltävä yksinäisyyden tunne, sama hämmennys ja suru. Muistin ne pitkät ja pimeät illat yksin pienessä kämpässä, lounaat opiskelijaravintolassa ilman ketään kenen kanssa jutella.Luennot, kun ei ollutkaan yhtäkään, kenen viereen istua.
Silloin ensimmäisenä opiskeluvuotenani sain muutaman tosi hyvän kaverin vuosikurssiltani. Olisi pitänyt osata arvostaa sitä enemmän. Haikailin vain koko ajan enemmän kavereita: olin tottunut olemaan ympäröity ihmisillä. Viime keväänä kävi sitten niin, että jokainen näistä kavereistani lähti eri teille... En tajua, miten kenelläkään voi käydä näin huono tuuri :( Jäin ihan yksin.
Syksyllä yritin vielä aluksi käydä entiseen tapaan koulussa. Se oli liian vaikeaa: tuntui täydellisen nöyryyttävältä, kun ajattelin muiden näkevän, ettei minulla ole enää ketään. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni, ja tutustutin itseni muutamaan ihmiseen. Sitten lopetin koko luennoilla käymisen: mitä jos nyt menenkin mokaamaan heidänkin edessään, mitä jos menetän nämäkin ihmiset, viimeisen oljenkorteni. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni oli siinä vaiheessa kasvanut liian vahvaksi, jännitin jo vanhojen hyvien ystävienikin seurassa.
Kevään luentokäyntini voi laskea yhden käden sormilla. Tentin kaikki kurssini, kävin vain tekemässä kokeet koululla. Silloinkin menin aina ihan viime tingassa, jottei vahingossakaan tarvitsisi jutella kenenkään kanssa, tai seistä yksin odottamassa.
En vieläkään voi uskoa, että minulle on käynyt näin. Kaikki se tuntuu vain kaukaiselta unelta... Nyt saan olla kesän "turvassa" täällä kotikotona, mutta paluu lähestyy. En tiedä, miten tulen kestämään ensi vuoden läpi.
Kuuntelin eilen illalla pitkästä aikaa levyä, jota kuuntelin paljon viime syksynä... Ja samassa mieleeni palautui se sama viiltävä yksinäisyyden tunne, sama hämmennys ja suru. Muistin ne pitkät ja pimeät illat yksin pienessä kämpässä, lounaat opiskelijaravintolassa ilman ketään kenen kanssa jutella.Luennot, kun ei ollutkaan yhtäkään, kenen viereen istua.
Silloin ensimmäisenä opiskeluvuotenani sain muutaman tosi hyvän kaverin vuosikurssiltani. Olisi pitänyt osata arvostaa sitä enemmän. Haikailin vain koko ajan enemmän kavereita: olin tottunut olemaan ympäröity ihmisillä. Viime keväänä kävi sitten niin, että jokainen näistä kavereistani lähti eri teille... En tajua, miten kenelläkään voi käydä näin huono tuuri :( Jäin ihan yksin.
Syksyllä yritin vielä aluksi käydä entiseen tapaan koulussa. Se oli liian vaikeaa: tuntui täydellisen nöyryyttävältä, kun ajattelin muiden näkevän, ettei minulla ole enää ketään. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni, ja tutustutin itseni muutamaan ihmiseen. Sitten lopetin koko luennoilla käymisen: mitä jos nyt menenkin mokaamaan heidänkin edessään, mitä jos menetän nämäkin ihmiset, viimeisen oljenkorteni. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni oli siinä vaiheessa kasvanut liian vahvaksi, jännitin jo vanhojen hyvien ystävienikin seurassa.
Kevään luentokäyntini voi laskea yhden käden sormilla. Tentin kaikki kurssini, kävin vain tekemässä kokeet koululla. Silloinkin menin aina ihan viime tingassa, jottei vahingossakaan tarvitsisi jutella kenenkään kanssa, tai seistä yksin odottamassa.
En vieläkään voi uskoa, että minulle on käynyt näin. Kaikki se tuntuu vain kaukaiselta unelta... Nyt saan olla kesän "turvassa" täällä kotikotona, mutta paluu lähestyy. En tiedä, miten tulen kestämään ensi vuoden läpi.
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Juurilla
Tukiasema.netissä joku aloitti keskustelua siitä, minkä takia jollakin yleensä alkaa sosiaalisten tilanteiden pelko... Onko sille löydettävissä jotain syitä, vai "alkaako se vain". Kirjoitin oman vastaukseni, ja ajattelin, että voisin postata sen nyt samalla tännekin. Viestistä tuli nyt tällainen vähän kiireessä väsätty.
Näitä samoja teemoja tulen varmasti käsittelemään myöhemmin lisää täällä blogissa.
"Jos täällä joku samasta kärsivä niin mikä on johtanut pelkoon? Onko kenties lapsuudessa ollut jotain sellaista? Kiusattu koulussa tms? Vai ilman mitään syytäkö tuollainen tulee?"
Ainakin mä luulen, että mun pelon juuret on aikalailla tuolla lapsuudessa.
Otan tähän muutaman lainauksen päiväkirjastani... :) Tässä tulee vaan muutama pointti, syitä olen löytänyt menneisyydestä terapiassa monenlaisia... Esimerkiksi koulukiusaaminen on varmasti jättänyt tosi syvät arvet (vaikka ei ole ollut mitään aivan hirveän raakaa kiusaamista kuitenkaan). Sikäli aika jännä, aikaisemmin olen jotenkin ajatellut, että nämä ongelmat "vain tulivat", nyt olen alkanut nähdä ihan uudella tavalla syy-seuraussuhteita elämässäni...
"Äiti, sua pitää aina olla valmiina lohduttamaan. Ja miksi et ikinä kunnioittanut rajojani: niinkuin kaikki minun olisi sinun. Osasit aina syyllistää minut hiljaiseksi.
Isä, et kestä kapinaani: karjut pelottavasti vastaan tai murrut. Ikinä ei voi tietää, milloin raivostut.
Minussa on puolia, joita ette kestä, jotka on teille itsellenne älyttömän vaikeita: vihaa, surua, epävarmuutta, vaivautuneisuutta, epäpätevyyttä... Teistä näin, että nämä tunteet ovat kiellettyjä ja häpeällisiä. Ette osanneet ottaa niitä vastaan. Eikö teidän olisi pitänyt kantaa mua eikä mun teitä?
Veli, synnyit, ja veit paikkani vanhempien silmäteränä. En ollut enää se pienin, kaunein, ihanin. Minun tarpeilleni ei ollut enää tilaa, vanhemmilla oli tarpeeksi vaivaa sairautesi hoitamisessa. Vauvaa ei voi käskeä olemaan hiljaa, mutta parivuotiaan voi."
Tuolta jostain kumpuaa ne tunteet, että olen vastenmielinen, kelpaamaton, paha, ruma, ylimääräinen riesa. (Pienenä kärsin jossain vaiheessa vähän tällaisesta "bakteerikammosta", terapeutti sanoi, että se saattoi johtua juurikin siitä, että tunsin, että minussa on jotain "likaista", joka pitää pestä pois...).
Ja niin selviytymisstrategiana valitsin sen, että unohdan oman itseni, otan roolin ja aloitan näytelmän. Totuin tarkastamaan roolini kelpaamisen aina vanhemmista, itseni ulkopuolelta. En oppinut seisomaan omilla jaloillani, en näyttämään omaa tahtoani. Opin vain aistimaan äärimmäisen herkästi toisen tarpeet.
Mulla on takaraivossa aina ollut tuollainen tunne, että "kun vain toiset näkisivät, kuinka huono oikeasti olen, he jättäisivät". Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi todella viime vuonna, kun yhtäkkiä jouduin niin jännittäviin tilanteisiin, etten pystynyt pitämään tätä roolia yllä: jännitykseni näkyi, ja tunsin, että olin nyt viimein paljastunut. Sitten pikkuhiljaa aloin epäillä koko kykyäni näytellä, ja pelot valloittivat aina vaan uusia alueita...
Kun kelpaaminen perustuu pelkästään suorituksiin, eikä siihen, että "minä olen kelpaava, aivan ok", niin on aika luonnollista, että alkaa jännittää :(
Näitä samoja teemoja tulen varmasti käsittelemään myöhemmin lisää täällä blogissa.
"Jos täällä joku samasta kärsivä niin mikä on johtanut pelkoon? Onko kenties lapsuudessa ollut jotain sellaista? Kiusattu koulussa tms? Vai ilman mitään syytäkö tuollainen tulee?"
Ainakin mä luulen, että mun pelon juuret on aikalailla tuolla lapsuudessa.
Otan tähän muutaman lainauksen päiväkirjastani... :) Tässä tulee vaan muutama pointti, syitä olen löytänyt menneisyydestä terapiassa monenlaisia... Esimerkiksi koulukiusaaminen on varmasti jättänyt tosi syvät arvet (vaikka ei ole ollut mitään aivan hirveän raakaa kiusaamista kuitenkaan). Sikäli aika jännä, aikaisemmin olen jotenkin ajatellut, että nämä ongelmat "vain tulivat", nyt olen alkanut nähdä ihan uudella tavalla syy-seuraussuhteita elämässäni...
"Äiti, sua pitää aina olla valmiina lohduttamaan. Ja miksi et ikinä kunnioittanut rajojani: niinkuin kaikki minun olisi sinun. Osasit aina syyllistää minut hiljaiseksi.
Isä, et kestä kapinaani: karjut pelottavasti vastaan tai murrut. Ikinä ei voi tietää, milloin raivostut.
Minussa on puolia, joita ette kestä, jotka on teille itsellenne älyttömän vaikeita: vihaa, surua, epävarmuutta, vaivautuneisuutta, epäpätevyyttä... Teistä näin, että nämä tunteet ovat kiellettyjä ja häpeällisiä. Ette osanneet ottaa niitä vastaan. Eikö teidän olisi pitänyt kantaa mua eikä mun teitä?
Veli, synnyit, ja veit paikkani vanhempien silmäteränä. En ollut enää se pienin, kaunein, ihanin. Minun tarpeilleni ei ollut enää tilaa, vanhemmilla oli tarpeeksi vaivaa sairautesi hoitamisessa. Vauvaa ei voi käskeä olemaan hiljaa, mutta parivuotiaan voi."
Tuolta jostain kumpuaa ne tunteet, että olen vastenmielinen, kelpaamaton, paha, ruma, ylimääräinen riesa. (Pienenä kärsin jossain vaiheessa vähän tällaisesta "bakteerikammosta", terapeutti sanoi, että se saattoi johtua juurikin siitä, että tunsin, että minussa on jotain "likaista", joka pitää pestä pois...).
Ja niin selviytymisstrategiana valitsin sen, että unohdan oman itseni, otan roolin ja aloitan näytelmän. Totuin tarkastamaan roolini kelpaamisen aina vanhemmista, itseni ulkopuolelta. En oppinut seisomaan omilla jaloillani, en näyttämään omaa tahtoani. Opin vain aistimaan äärimmäisen herkästi toisen tarpeet.
Mulla on takaraivossa aina ollut tuollainen tunne, että "kun vain toiset näkisivät, kuinka huono oikeasti olen, he jättäisivät". Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi todella viime vuonna, kun yhtäkkiä jouduin niin jännittäviin tilanteisiin, etten pystynyt pitämään tätä roolia yllä: jännitykseni näkyi, ja tunsin, että olin nyt viimein paljastunut. Sitten pikkuhiljaa aloin epäillä koko kykyäni näytellä, ja pelot valloittivat aina vaan uusia alueita...
Kun kelpaaminen perustuu pelkästään suorituksiin, eikä siihen, että "minä olen kelpaava, aivan ok", niin on aika luonnollista, että alkaa jännittää :(
The quiet one
Nyt kesätöissä olen ollut tosi hiljainen. Kahvipöydässä en oo varmaan kertaakaan avannut suutani, ellei joku ole suoraan jotain kysynyt. Ja silloinkin oon usein vastannut vähän vaivaantuneesti ja kömpelösti... Enkä ikinä muutenkaan mene juttelemaan kellekään, ellei ole jotain työhön liittyvää asiaa.
Tunnen itseni niin järjettömän epäonnistuneeksi, huonoksi. Ihminen ei vaan saa olla ujo ja hiljainen, ihmisen tulee olla rohkea ja seurallinen (tai oikeastaan muut saisivat kyllä, mutta minä itse en). Tuntuu niin älyttömän ulkopuoliselta, ja pelkään loukkaavani muita vaitinaisuudellani. Rehellisesti sanoen olen pari kertaa meinannut oikeasti purskahtaa itkuun työpisteelläni, kun kuulen toisten pitävän hauskaa sermin toisella puolella.
Ujous on mulle ihan hirveä asia. En tiedä, miten voisin ikinä oppia hyväksymään sen, että minussa on myös heikkoutta ja se heikkous myös näkyy. Toisaalta tuntuu, etten oikein uskalla täältä enää yrittää noustakaan: huomaan, että muu porukka kohtelemaan mua heikkoa nyt vähän niinkuin kukkaa kämmenellä. Mitä, kun avaan suuni? Mitä, jos muille paljastuukin, kuinka ärsyttävä, tyhmä, vastemielinen ihminen todellisuudessa täällä ujouden kuoreni alla piileskeleekään?
Monta kertaa olen päättänyt avata suuni, mutta peloltani ei vain ole pystynyt. Onko tällaisella hiljaisella edes oikeutta istua muiden kanssa kahvilla?
Tunnen itseni niin järjettömän epäonnistuneeksi, huonoksi. Ihminen ei vaan saa olla ujo ja hiljainen, ihmisen tulee olla rohkea ja seurallinen (tai oikeastaan muut saisivat kyllä, mutta minä itse en). Tuntuu niin älyttömän ulkopuoliselta, ja pelkään loukkaavani muita vaitinaisuudellani. Rehellisesti sanoen olen pari kertaa meinannut oikeasti purskahtaa itkuun työpisteelläni, kun kuulen toisten pitävän hauskaa sermin toisella puolella.
Ujous on mulle ihan hirveä asia. En tiedä, miten voisin ikinä oppia hyväksymään sen, että minussa on myös heikkoutta ja se heikkous myös näkyy. Toisaalta tuntuu, etten oikein uskalla täältä enää yrittää noustakaan: huomaan, että muu porukka kohtelemaan mua heikkoa nyt vähän niinkuin kukkaa kämmenellä. Mitä, kun avaan suuni? Mitä, jos muille paljastuukin, kuinka ärsyttävä, tyhmä, vastemielinen ihminen todellisuudessa täällä ujouden kuoreni alla piileskeleekään?
Monta kertaa olen päättänyt avata suuni, mutta peloltani ei vain ole pystynyt. Onko tällaisella hiljaisella edes oikeutta istua muiden kanssa kahvilla?
Kulman takaa
En ole koskaan ennen aikaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen ujona. Tai nyt kun muistelen taaksepäin, tajuan, että on ehkä ollut toisinaan hieman vaikeuksia päästä sisään uuteen porukkaan. Mutta minulla ei vain oikeastaan ole enään vuosikausiin ollut todellista tarvetta lähestyä yksin tuntemattomia, lukiossakin oikeastaan tunsin kaikki ihmiset jotka halusinkin tuntea, ja lisää tuttuja tuli kavereiden kautta. Olen ollut ympäröity tutuilla (huom! ei välttämättä ystävillä). En siis aiemmin ollut ikinä joutunut kunnolla kosketuksiin ujouteni kanssa, tuntuu, että en ikinä siis ollut oppinut käsittelemään sitä millään tavalla.
Toissa syksynä muutin kotoa omilleni. Yhtäkkiä minut vedettiin tilanteisiin, joissa olin samassa tilassa 50 ventovieraan kanssa. Ja niin, yhtäkkiä en saanutkaan nostettua katsettani sanomalehdestä, jalat eivät vieneet nurkasta kahvipöytään. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan oikeita sanoja, vain viiltävä tarve tulla otetuksi mukaan porukkaan. Koko juttu iski kuin suoraan kulman takaa, etukäteen ei ollut aavistustakaan, että voisi tulla jotain tämänkaltaisia ongelmia.
Nyt vajaan kahden vuoden päästä vanha kaveri tulee kolkuttamaan ovea: en uskalla avata. Toisen kanssa on sovittu tapaavamme viikon päästä: olen kauhusta jäykkä jo nyt.
Toissa syksynä muutin kotoa omilleni. Yhtäkkiä minut vedettiin tilanteisiin, joissa olin samassa tilassa 50 ventovieraan kanssa. Ja niin, yhtäkkiä en saanutkaan nostettua katsettani sanomalehdestä, jalat eivät vieneet nurkasta kahvipöytään. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan oikeita sanoja, vain viiltävä tarve tulla otetuksi mukaan porukkaan. Koko juttu iski kuin suoraan kulman takaa, etukäteen ei ollut aavistustakaan, että voisi tulla jotain tämänkaltaisia ongelmia.
Nyt vajaan kahden vuoden päästä vanha kaveri tulee kolkuttamaan ovea: en uskalla avata. Toisen kanssa on sovittu tapaavamme viikon päästä: olen kauhusta jäykkä jo nyt.
Alku.
Tämä on ensimmäisen blogini ensimmäinen kirjoitus. Tästä se nyt sitten toivottavasti alkaa... Tarkoitus on varmaan enimmäkseen purkaa asioita, jotka liittyvät jotenkin itsetuntoon, omien tunteiden käsittelyn opettelemiseen, terapiaan... Sosiaalisten tilanteiden pelkoon, joka on nyt päällimmäisenä pinnassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
