En ole koskaan ennen aikaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen ujona. Tai nyt kun muistelen taaksepäin, tajuan, että on ehkä ollut toisinaan hieman vaikeuksia päästä sisään uuteen porukkaan. Mutta minulla ei vain oikeastaan ole enään vuosikausiin ollut todellista tarvetta lähestyä yksin tuntemattomia, lukiossakin oikeastaan tunsin kaikki ihmiset jotka halusinkin tuntea, ja lisää tuttuja tuli kavereiden kautta. Olen ollut ympäröity tutuilla (huom! ei välttämättä ystävillä). En siis aiemmin ollut ikinä joutunut kunnolla kosketuksiin ujouteni kanssa, tuntuu, että en ikinä siis ollut oppinut käsittelemään sitä millään tavalla.
Toissa syksynä muutin kotoa omilleni. Yhtäkkiä minut vedettiin tilanteisiin, joissa olin samassa tilassa 50 ventovieraan kanssa. Ja niin, yhtäkkiä en saanutkaan nostettua katsettani sanomalehdestä, jalat eivät vieneet nurkasta kahvipöytään. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan oikeita sanoja, vain viiltävä tarve tulla otetuksi mukaan porukkaan. Koko juttu iski kuin suoraan kulman takaa, etukäteen ei ollut aavistustakaan, että voisi tulla jotain tämänkaltaisia ongelmia.
Nyt vajaan kahden vuoden päästä vanha kaveri tulee kolkuttamaan ovea: en uskalla avata. Toisen kanssa on sovittu tapaavamme viikon päästä: olen kauhusta jäykkä jo nyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti