Olin eilen illalla kaverin kanssa vähän viettämässä iltaa. Katsottiin leffoja, ja soiteltiin jotain biisejä yhdessä.
"Miksi sun täytyy koko ajan jutella? Miksi täytyy aina puhua? En jaksaisi enää tätä hirveää ponnistelua ja yritystä! En jaksaisi enää pakottaa naurua, väkisin vääntää kasvoja hymyyn. Kehitellä epätoivoisesti hyviä vastauksia, uusia jutunaiheita.
Miksei voida vaan istua tässä, yhdessä? Miksei voitaisi vaan olla?"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Joskus kun ollaan jonkun kaverini kanssa ulkona, ja on nätti sää, niin saatetaan vaan istahtaa kalliolle ja tuijotella taivaalle ja olla ihan hiljaa. Ne hetket ovat aivan korvaamattomia. Siinä ymmärtää kuinka paljon arvostaa sitä toista ja mitä kaikkea hän merkitsee minulle ja ehtii pohtia sellaisia asioita kuin "kylläpä pilvet liikkuu nopeesti" tai "vaikea uskoa mitä nuo tähdet oikeasti ovat". Ja kaikki on hetken aikaa hyvin maailmassa. Ainakin omassani.
VastaaPoistaNiin, muistan noita hetkiä, muistan, millaista se oli... Vielä viime vuoden alussa. Kun ei ollut koko ajan kiire jonnekin, kun ei tarvinnut jatkuvasti vain tarkkailla itseään. Hiljaisuus ja puhe tulivat niin luonnostaan.
VastaaPoistaMutta enää en osaa. En muista, miten se tehdään. Tuntuu, että olen menettänyt puolet sosiaalisista taidoistani: nämä on asioita, jotka tulee normaalisti niin automaattisesti, ettei niihin oikeastaan osaa kiinnittää juuri huomiota. Vähän niinkuin yrittäsi laskeutua portaita liikuttaen jokaista lihasta tietoisesti...
Vaikeaa mulle on juuri se, että tiedän, millaista on olla, kun ei jännitä. Mutta silti tämä pelko on saanut näin suuren vallan... Kun tuntuu, että tämä ei vain ole käsissäni.
Jos tuntuu ettet osaa enää, sinun täytyy harjoitella. Sanot edes jollekin puolitutulle hei kun tapaat hänet. Harjoitus tekee mestarin :D
VastaaPoista~SosiaaliPupu