Tämä lukuvuosi oli erilainen, kuin mikään muu vuosi aikaisemmin. Ensimmäinen vuosi yksin.
Kuuntelin eilen illalla pitkästä aikaa levyä, jota kuuntelin paljon viime syksynä... Ja samassa mieleeni palautui se sama viiltävä yksinäisyyden tunne, sama hämmennys ja suru. Muistin ne pitkät ja pimeät illat yksin pienessä kämpässä, lounaat opiskelijaravintolassa ilman ketään kenen kanssa jutella.Luennot, kun ei ollutkaan yhtäkään, kenen viereen istua.
Silloin ensimmäisenä opiskeluvuotenani sain muutaman tosi hyvän kaverin vuosikurssiltani. Olisi pitänyt osata arvostaa sitä enemmän. Haikailin vain koko ajan enemmän kavereita: olin tottunut olemaan ympäröity ihmisillä. Viime keväänä kävi sitten niin, että jokainen näistä kavereistani lähti eri teille... En tajua, miten kenelläkään voi käydä näin huono tuuri :( Jäin ihan yksin.
Syksyllä yritin vielä aluksi käydä entiseen tapaan koulussa. Se oli liian vaikeaa: tuntui täydellisen nöyryyttävältä, kun ajattelin muiden näkevän, ettei minulla ole enää ketään. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni, ja tutustutin itseni muutamaan ihmiseen. Sitten lopetin koko luennoilla käymisen: mitä jos nyt menenkin mokaamaan heidänkin edessään, mitä jos menetän nämäkin ihmiset, viimeisen oljenkorteni. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni oli siinä vaiheessa kasvanut liian vahvaksi, jännitin jo vanhojen hyvien ystävienikin seurassa.
Kevään luentokäyntini voi laskea yhden käden sormilla. Tentin kaikki kurssini, kävin vain tekemässä kokeet koululla. Silloinkin menin aina ihan viime tingassa, jottei vahingossakaan tarvitsisi jutella kenenkään kanssa, tai seistä yksin odottamassa.
En vieläkään voi uskoa, että minulle on käynyt näin. Kaikki se tuntuu vain kaukaiselta unelta... Nyt saan olla kesän "turvassa" täällä kotikotona, mutta paluu lähestyy. En tiedä, miten tulen kestämään ensi vuoden läpi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pelkäätkö, että muut eivät hyväksy sinua? Olen varma että hyväksyvät. Mutta sinun täytyy antaa heille mahdollisuus tutustua sinuun ja yrittää itsekin luoda jonkinlaista kontaktia jonkun kanssa. Koska tuolla tyylillä jäät vielä jonkinlaiseksi erakoksi joka vanhoilla päivillään asuu jossain pienessä mökissä metsän keskellä. Ihan yksin. Eli rohkeasti vaan tutustumaan uusiin ihmisiin. Kerranhan tämä elämä vain eletään. Eli ota siitä kaikki irti! Uutta tilaisuutta ei tule.
VastaaPoista-----
Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että pelkää, mutta uskaltaa silti.
-----
En nyt muista että kuka noin sanoi tai oliko se joku erityinen, mutta se on hyvä muistaa aina. Äiti kertoi sen minulle, kun minun piti mennä pienempänä ensimmäistä kertaa yksin hammaslääkäriin. Ja se auttoi.
~SosiaaliPupu
Joo, oon tosi huolissani siitä, mihin tämä johtaa. Eilenkin yksi kaveri yritti soittaa kolme kertaa, en vain uskaltanut vastata. Kertakaikkiaan pelottaa vaan niin mielettömästi. "Anteeksi, unohdin taas soittaa takaisin..." on tuttu lause minun suustani nykyisin. Kauankohan vielä jaksavat? :(
VastaaPoistaMonta kertaa olen päättänyt ottaa rohkeasti itseäni niskasta kiinni. Joka kerta olen joutunut myöntämään, että pelko on minua vahvempi. Olen rohkeuspäissäni useamman kerran luvannut asioita, joita en ole sitten pystynytkään toteuttamaan. Juuri viime viikolla tein oharit yhdelle vanhalle ystävälle: kun tapaamispäivää oltiin sopimassa, en ikinä laittanutkaan viestiä takaisin...
"Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että pelkää, mutta uskaltaa silti."
Kivasti sanottu :)
Olisipa minulla vain sitä rohkeutta...
Kyllä sinulla varmasti on sitä rohkeutta, sun täytyy vaan löytää se :)
VastaaPoistaSinuna pelkäisin enemmän mihin tuo vetäytymisesi sosiaalisesta elämästä johtaa, en sitä että osaanko puhua luontevasti puhelimessa etc.
Tuo sinun sosiaalisten tilanteiden kammosi alkaa kuulostaa aika pahalta. Voisin tähän väliin muuten huomauttaa, että ihan sujuvasti sinä pystyt kanssani täällä keskustelemaan, vaikka olen joku ihan ventovieras. Se on jo edistystä. Jos on sellaisessa tilanteessa, ettei oikeen uskalla puhelimeenkaan vastata niin tämäkin kaipaa jo rohkeutta.
~SosiaaliPupu
Kiitos, jos näin ajattelet :)
VastaaPoistaKuitenkin, tällanen nettikeskustelu tuntuu mulle niin paljon helpommalta, kuin, että se toinen istuisi ihan oikeasti siinä vieressä. Se vain tuntuu niin pelottavan "elävältä". Tuntuu, että on niin avoimena toisen edessä, ei ole mahdollisuutta perääntyä, vetäytyä ajattelemaan. Eikä deleteä...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOlenhan minäkin ihan elävä :P
VastaaPoista~SosiaaliPupu