Tukiasema.netissä joku aloitti keskustelua siitä, minkä takia jollakin yleensä alkaa sosiaalisten tilanteiden pelko... Onko sille löydettävissä jotain syitä, vai "alkaako se vain". Kirjoitin oman vastaukseni, ja ajattelin, että voisin postata sen nyt samalla tännekin. Viestistä tuli nyt tällainen vähän kiireessä väsätty.
Näitä samoja teemoja tulen varmasti käsittelemään myöhemmin lisää täällä blogissa.
"Jos täällä joku samasta kärsivä niin mikä on johtanut pelkoon? Onko kenties lapsuudessa ollut jotain sellaista? Kiusattu koulussa tms? Vai ilman mitään syytäkö tuollainen tulee?"
Ainakin mä luulen, että mun pelon juuret on aikalailla tuolla lapsuudessa.
Otan tähän muutaman lainauksen päiväkirjastani... :) Tässä tulee vaan muutama pointti, syitä olen löytänyt menneisyydestä terapiassa monenlaisia... Esimerkiksi koulukiusaaminen on varmasti jättänyt tosi syvät arvet (vaikka ei ole ollut mitään aivan hirveän raakaa kiusaamista kuitenkaan). Sikäli aika jännä, aikaisemmin olen jotenkin ajatellut, että nämä ongelmat "vain tulivat", nyt olen alkanut nähdä ihan uudella tavalla syy-seuraussuhteita elämässäni...
"Äiti, sua pitää aina olla valmiina lohduttamaan. Ja miksi et ikinä kunnioittanut rajojani: niinkuin kaikki minun olisi sinun. Osasit aina syyllistää minut hiljaiseksi.
Isä, et kestä kapinaani: karjut pelottavasti vastaan tai murrut. Ikinä ei voi tietää, milloin raivostut.
Minussa on puolia, joita ette kestä, jotka on teille itsellenne älyttömän vaikeita: vihaa, surua, epävarmuutta, vaivautuneisuutta, epäpätevyyttä... Teistä näin, että nämä tunteet ovat kiellettyjä ja häpeällisiä. Ette osanneet ottaa niitä vastaan. Eikö teidän olisi pitänyt kantaa mua eikä mun teitä?
Veli, synnyit, ja veit paikkani vanhempien silmäteränä. En ollut enää se pienin, kaunein, ihanin. Minun tarpeilleni ei ollut enää tilaa, vanhemmilla oli tarpeeksi vaivaa sairautesi hoitamisessa. Vauvaa ei voi käskeä olemaan hiljaa, mutta parivuotiaan voi."
Tuolta jostain kumpuaa ne tunteet, että olen vastenmielinen, kelpaamaton, paha, ruma, ylimääräinen riesa. (Pienenä kärsin jossain vaiheessa vähän tällaisesta "bakteerikammosta", terapeutti sanoi, että se saattoi johtua juurikin siitä, että tunsin, että minussa on jotain "likaista", joka pitää pestä pois...).
Ja niin selviytymisstrategiana valitsin sen, että unohdan oman itseni, otan roolin ja aloitan näytelmän. Totuin tarkastamaan roolini kelpaamisen aina vanhemmista, itseni ulkopuolelta. En oppinut seisomaan omilla jaloillani, en näyttämään omaa tahtoani. Opin vain aistimaan äärimmäisen herkästi toisen tarpeet.
Mulla on takaraivossa aina ollut tuollainen tunne, että "kun vain toiset näkisivät, kuinka huono oikeasti olen, he jättäisivät". Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi todella viime vuonna, kun yhtäkkiä jouduin niin jännittäviin tilanteisiin, etten pystynyt pitämään tätä roolia yllä: jännitykseni näkyi, ja tunsin, että olin nyt viimein paljastunut. Sitten pikkuhiljaa aloin epäillä koko kykyäni näytellä, ja pelot valloittivat aina vaan uusia alueita...
Kun kelpaaminen perustuu pelkästään suorituksiin, eikä siihen, että "minä olen kelpaava, aivan ok", niin on aika luonnollista, että alkaa jännittää :(
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
On aina hirveää joutua kiusatuksi, vaikka sitten vaan ihan vähän. Oikeastaan kiusaaminen ei voi olla vain vähäistä, sillä se sattuu aina yhtä paljon. Hirveintä on joutua jätetyksi ulos porukasta. Siitä se sosiaalisten tilanteiden pelko yleensä varmaan alkaakin, kun tuntee tulevansa torjutuksi. Sääli, että lapsetja nuoret ja joskus aikuisetkin ovat nykyään niin julmia että aiheuttavat muille tahallaan pahaa mieltä.
VastaaPoistaMinuakin kiusattiin paljon kun olin ala-asteella. Muut tavallaan kokeilivat, että saavatko ne minut murtumaan. Ei onnistunut, vaikka jättivät minut ulos porukasta, nimittelivät ja vetivät aika usein turpaankin. Ajattelen asiaa mielellään niin, että ne olivat varmaan vaan kateellisia, kun niillä ei ollut voimaa olla oma itsensä.
Yritäpä seuraavaan kirjoittaa kolme kohdan lista asioista, joissa olet hyvä. Äläkä turhaan vähättele. Siitä tulee heti itsevarmempi olo.
~SosiaaliPupu
Kiitos rohkaisevista kommenteistasi, sosiaalipupu :)
VastaaPoistaKiusaaminen on sellainen asia, jota en vain käsitä. Miten joku voi tehdä niin toiselle, vielä pahimmassa tapauksessa vuodesta toiseen? Musta tuntuu, että en ole ikinä joutunut pahasti kusatuksi, koska en ole vain suostunut murtumaan. En anna toisille sitä otetta itsestäni... Osaan olla, kuin ei sattuisi. Mutta syvällä sisimmässä se sattuu ja kovaa.
Eipä kestä.
VastaaPoistaIhan samaa olen minäkin pohtinut. Kai ne kiusaajat saavat siitä jonkinlaista mielihyvän tunnetta, kuvittelevat olevansa jotenkin hienoja kun saa jostain toisesta henkilöstä otteen. Tai no, aina ei saa. Mutta yleensä kiusatulla ei ole iäisyyksiin voimia pistää hanttiin ja lopulta he ns. alistuvat.
Uskon että yleisesti ottaen kiusaajilla on huono itsetunto, kotona menee huonosti yms. Mutta se ei missään tapauksessa oikeuta heitä purkamaan pahaa oloaan toisiin.
Kaikkein hirvein kiusaamisen muoto on mielestäni se, kun nähdään että jotakuta kiusataan mutta ei oikein uskalleta puuttua tilanteeseen, seurataan vaan sivusta. Aina pitää uskaltaa menä väliin tai hakea apua. Nyky-yhteikunnassa on vikana juuri se, että useimmat aikuisetkin sulkevat silmänsä kiusaamiselta sellaista kohdatessaan.
~SosiaaliPupu
Löysin juuri äsken blogisi ja tämä teksti pisti miettimään. Kärsin siis itsekkin jonkinasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta.
VastaaPoistaoon huomannut kans, että oon yrittänyt rakentaa itselleni sellaisen kovan "suojakuoren",enkä halua paljastaa todellista minääni, vaan vedän tavallaan roolia. halusin itse tai en.
mullakin se taitaa juontaa suoraan lapsuudesta, koska olin ainakin n.6vuotta koulukiusattu(olen nyt siis 17v), ja muutenki perhe olo-suhteet ovat olleet sitä mitä on.
Se on kans jännä kun yritän unohtaa tai sivuttaa koko jutun, kunnes tulee semmonen tilanne missä taas "nolaan" itteni, vaikka yritän olla niin reipasta. en kyllä tiiä miten tuun selviämään esim. opinnäytetyöstä, pelkkä ajatuskin alkaa ahistamaan..