Nyt kesätöissä olen ollut tosi hiljainen. Kahvipöydässä en oo varmaan kertaakaan avannut suutani, ellei joku ole suoraan jotain kysynyt. Ja silloinkin oon usein vastannut vähän vaivaantuneesti ja kömpelösti... Enkä ikinä muutenkaan mene juttelemaan kellekään, ellei ole jotain työhön liittyvää asiaa.
Tunnen itseni niin järjettömän epäonnistuneeksi, huonoksi. Ihminen ei vaan saa olla ujo ja hiljainen, ihmisen tulee olla rohkea ja seurallinen (tai oikeastaan muut saisivat kyllä, mutta minä itse en). Tuntuu niin älyttömän ulkopuoliselta, ja pelkään loukkaavani muita vaitinaisuudellani. Rehellisesti sanoen olen pari kertaa meinannut oikeasti purskahtaa itkuun työpisteelläni, kun kuulen toisten pitävän hauskaa sermin toisella puolella.
Ujous on mulle ihan hirveä asia. En tiedä, miten voisin ikinä oppia hyväksymään sen, että minussa on myös heikkoutta ja se heikkous myös näkyy. Toisaalta tuntuu, etten oikein uskalla täältä enää yrittää noustakaan: huomaan, että muu porukka kohtelemaan mua heikkoa nyt vähän niinkuin kukkaa kämmenellä. Mitä, kun avaan suuni? Mitä, jos muille paljastuukin, kuinka ärsyttävä, tyhmä, vastemielinen ihminen todellisuudessa täällä ujouden kuoreni alla piileskeleekään?
Monta kertaa olen päättänyt avata suuni, mutta peloltani ei vain ole pystynyt. Onko tällaisella hiljaisella edes oikeutta istua muiden kanssa kahvilla?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei ole paha asia olla ujo. Jotkut vaan on ujoja, millaista sekin nyt olisi, kuin maailma olisi täynnä äänekkäitä yli sosiaalisia tyyppejä? Ja ehkäpä et olekaan ujo ollenkaan, luulet vain. Joskus saattaa käydä niinkin.
VastaaPoistaJa viimeinen asia mitä kannattaa tehdä on pitää itseään ärsttävänä, tyhmänä tai vastenmielisenä. Itsetuntoa ei saa missään nimessä päästää rapistumaan. Täytyy vain uskoa itseensä. Minä ainakin uskon että olet varmastikin mukava, kun sinuun vain tutustuu.
~SosiaaliPupu